Johdatus reformoituun liittoteologiaan - haastattelu Juha Ahvion kanssa.

Johdatus reformoituun liittoteologiaan - haastattelu Juha Ahvion kanssa. 

Kuka olet?

Olen Juha Ahvio ja toimin Patmos Lähetyssäätiön tutkimusjohtajana. Asun Helsingissä ja perheeseeni kuuluvat vaimo, kaksi lasta ja shetlanninlammaskoira.

Mikä koulutus sinulla on?

Koulutukseltani olen teologian tohtori ja toimin myös Helsingin yliopiston dogmatiikan dosenttina. Akateeminen alani on siis systemaattinen teologia. Tutkimuskohteenani on ollut etenkin tunnustuksellinen ja erittäinkin amerikkalainen tunnustuksellinen reformoitu teologia. 

Mikä on liittoteologia?

Liittoteologialla (Covenant Theology, Federal Theology) tarkoitetaan reformoitua raamattu- ja systemaattista teologiaa, joka perustuu näkemykseen, jonka mukaan kolmiyhteinen Jumala sopi itse keskuudessaan ja omaan suvereeniin tahtoonsa ja predestinaatiosuunnitelmaansa perustuen ennen aikojen alkua ja ennen luomista niin sanotun lunastusliiton (covenant of redemption, pactum salutis), jonka lähtökohtien mukaisesti Jumala loi ihmisen alkutilassa niin sanottuun tekojen liittoon (covenant of works, foedus operum) ja tämän tultua rikotuksi syntiinlankeemuksessa Jumala armollisesti ilmoitti niin sanotun armonliiton (covenant of grace, foedus gratiae). Liittoteologia lähtee siitä, että koko raamatullista ilmoitusta yhdistävät nämä liitot, sekä historiallisessa että hermeneuttisessa mielessä. Jumalan asettama liittosopimus on se perussuhdemuoto, joka on yhdistänyt Jumalaa ja ihmistä ihmisen luomisesta alkaen. Liittoteologia on klassisesti ja tunnustuksellisesti muotoiltu Westminsterin tunnustuksessa ja katekismuksissa (1647). Liittoteologia on trinitaarista teologiaa, joka korostaa sekä raamatullisen ilmoituksen että Jumalan armonliiton kansan yhtenäisyyttä kautta pelastushistorian. Liittoteologialla on siten myös vahvat kirkko-opilliset seurauksensa, soteriologisten seurausten lisäksi. Liittoteologialla on vankat raamattuteologiset juurensa sekä systemaattisteologiset juurensa jo keskiajan augustinolaisessa ja fransiskaanisessa teologiassa. Liittoteologia kehkeytyi tunnustukselliseen reformoidun puhdasoppiseen muotoonsa nimenomaan reformaation soteriologis-hermeneuttisen laki/evankeliumi-distinktion korostamisen myötä. Sittemmin – 1900-luvun lopulla ja 2000-luvulla – varsinkin amerikkalaisissa reformoiduissa piireissä on saanut kannatusta niin kutsuttu uusi liittoteologia (New Covenant Theology, Federal Vision Theology, Auburn Avenue Theology), joka liittyy osaltaan niin sanottuihin uusista Paavali-perspektiiveistä käytyyn keskusteluun Paavalin armo-opin oikeasta tulkinnasta. Tunnusomaista uudelle liittoteologialle on kriittisyys klassisen liittoteologian tekojen liitto/armonliitto-distinktiota kohtaan.    

Mikä on dispensationalismi?

Dispensationalismilla tarkoitetaan 1800-luvun alkupuolella muotoiltua vahvan premillennialistista raamattuteologiaa, jonka keskeiset muotoilijat olivat John Nelson Darby ja sittemmin Cyrus Ingerson Scofield (tai oikeastaan hänen nimellään 1909 ja 1917 julkaistu viiteraamattu). Dispensationalismin ydin on seurakunnan ja Israelin kategorinen erottaminen toisistaan kokonaan erilaisiin soteriologisiin ohjelmiin ja koko pelastushistorian jäsentäminen keskenään toisistaan oleellisestikin poikkeaviin taloudenhoitoihin (dispensation, oikonomia). Niin sanottu scofieldilainen (etenkin Lewis Sperry Schafer ja Dallasin teologinen seminaari) klassinen dispensationalismi tulkitsi lain ja evankeliumin kahdeksi erilaiseksi pelastustieksi ja esitti antinomistiseen tapaan lain olevan kuulumaton seurakuntakauden ohjelmaan. Dispensationalismin mukaan eri taloudenhoidot ovat erilaisia aikaperiodeja, joiden kuluessa Jumala testaa ihmiskuntaa kulloinkin erilaisilla ehdoilla ja niiden täyttämisellä. Kun näissä epäonnistutaan, seuraa tuomio ja uuden dispensaation alkaminen. Dispensationalismi näkee raamatullisen ilmoituksen varsin erilaisia ohjelmia ja velvoitteita eri pyhien ryhmille sisältävänä ja katsoo, että Raamatun yhtenäisyys muodostuu tästä moneudesta. 1950–60-luvulla dispensationalismi muuttui valtavirraltaan niin sanotuksi revisioiduksi dispensationalismiksi Charles Ryrien ja John Walvoordin johdolla. Tämä d:n muoto lievensi klassisen d:n jyrkkiä erotteluja eri ohjelmien ja raamatuntekstin välillä ja tästä tulkintalinjasta tuli d:n valtavirtaa vuonna 1967 julkaistun New Scofield Reference Bible:n myötä. 1980-luvulta tähän päivään ensisijaiseksi d:n muodoksi on noussut varsinkin Dallasin seminaarin teologien edustama niin kutsuttu progressiivinen dispensationalismi, jonka hermeneuttiset katsomukset ovat jo huomattavan lähellä liittoteologisia peruslinjauksia mutta kuitenkin siten, että progressiivisetkin d:t pyrkivät edelleen edustamaan premillennialismia ja pretribulationistista tempausnäkemystä. 

Miksi pidät liittoteologiaa parempana tapana hahmottaa Raamattua kokonaisuutena?

Liittoteologia on paitsi orgaanisemmin linjassa klassisen kristillisen soteriologisen ja kirkko-opillisen itseymmärryksen kanssa myös ja erityisesti paremmin yhteensopiva sen kanssa, miten UT ja sen kirjoittajat tulkitsevat ja käyttävät VT:n tekstejä. UT:ssa meillä on inspiroitu apostolinen ja inerrantti VT:n kommentaari. UT:n kirjoittajat katsovat, että VT:ssa varjokuvien ja esikuvien kautta ilmoitetut lupaukset ja ennustukset ovat täyttyneet ja täyttyvät Kristuksessa ja Uuden liiton todellisuuksissa. UT:n kirjoittajat eivät pidä Uutta liittoa/seurakuntakautta minkäänlaisena toissijaisena "salaperäisten sulkumerkkien" sisään jäävänä sivuepisodina pelastushistoriassa, vaan sen lopullisena huipentumana. Liittoteologien ymmärrys laista ja evankeliumista vastaa myös paremmin sitä, mitä sekä VT että UT asiasta esittävät. 

Mikä on liitto?

Liitolla tarkoitetaan kahden osapuolen väistä sopimusta, jossa on määritelty molempien oikeudet ja velvollisuudet. Liitto on persoonallinen tapa olla suhteessa. Liittoja voidaan solmia sekä tasaveroisten osapuolten välille että myös epätasaveroisten osapuolten kuten Jumalan ja ihmisen välille. Sekä tekojen liitossa että armonliitossa liittojen perusteet ovat Jumalan suvereenisti määräämiä, mutta kyse on silti aidosta liittosuhteesta. Tämä näkökulma hallitsee raamatullista ilmoitusta sen alusta alkaen ja liitto-teema on ollut teologianhistoriallisesti jatkuvasti eri asteisesti mukana niin raamattuteologisissa kuin systemaattisteologisissakin pohdinnoissa. Klassisen reformoidun liittoteologian vahvuus on ollut siinä, että se on kyennyt harmonisesti sovittamaan yhteen raamattuteologian ja dogmatiikan.   

Mikä on tekojen liitto?

Tekojen liitolla tarkoitetaan sitä liitonomaista tilaa, johon Jumala ihmisen loi historiallisessa alkutilassa Edenissä. Kaikki liiton ominaisuudet esiintyvät niissä Raamatun teksteissä, joissa tätä alkutilaa kuvataan. Tekojen liiton (lain) ydin oli: täytä ehdot ja saat elää. Mutta kun Adam (joka oli luotu koko ihmissuvun edustajaksi) rikkoi tämän liiton ehtoja vastaan syömällä Eevan kanssa paratiisin puusta, syyllistyi hän (ja hänessä me kaikki, koko ihmiskunta, edustuksellisesti) Jumalan pyhän lain ja tahdon rikkomiseen, syntiin iankaikkista majesteettia vastaan. Tällä Adam veti itsensä ja edustamansa ihmissuvun päälle syyllisyyden ja turmeluksen, hengellisen kuoleman tilan. Syntiinlankeemuksesta alkaen tekojen liitto ei ole ollut voimassa historiallisena liittona, mutta on kylläkin jatkuvasti voimassa hermeneuttisessa mielessä eli moraalilain vaatimuksena (laki), joka velvoittaa ihmistä syntiinlankeemuksesta huolimatta. Ihminen on siten velvollinen täyttämään sen, mihin ei enää luonnostaan pysty eikä edes haluakaan. Lankeemuksen jälkeen laki siis vanhurskaasti ja oikeudenmukaisesti vaatii ja käskee ja tulee samalla osoittaneeksi sen, mihin ihminen ei yksin kykene. Laki osoittaa synnin ja ihmisen turmeluksen ja syyllisyyden todellisuuden, ja tässä mielessä luomisessa asetettu tekojen liitto on edelleen voimassa ja valmistaa tietä armonliitolle ja evankeliumille.

Mikä on armonliitto?
Armonliiton ydin on evankeliumi eli armonlupaus siitä, mitä Kristus on tehnyt ja ansainnut hänen omiensa eli valittujen puolesta. Samalla tavalla kuin Adam edusti koko ihmiskuntaa ja Adamin lankeemus ja syyllisyys luettiin kaikkien ihmisten syyksi, edustaa Kristus kaikkien aikojen omiaan eli uskovia eli valittuja ja toimii heidän edustajanaan. Näin ollen armonliiton ydin on siinä, että Kristuksen ansiot luetaan uskovan hyväksi. Kristus on armonliiton Välimies ja ulkonainen kirkko/seurakunta on armonliiton yhteisö liiton merkkeineen ja sinetteineen (kaste, ehtoollinen). Armonliitto on olemukseltaan ehdoton, Jumalaan itseensä nojaten. Liiton muodollinen ehto sine qua non -merkityksessä on usko, mutta tämäkään usko ei ole lain teko, koska uskokin on Jumalan lahja Kristuksessa. Mutta armonliiton yhteyteen liittyessään uskova perhekuntineen ja lapsineen sitoutuu Kristukseen, uskoon ja näiden mukaiseen kiitolliseen elämään. Näihin hän sitoutuu kristilliseen kirkkoon/seurakuntaan liittyessään ja samalla myös kirkkokuriin, jonka sanktioita tulisi sitten soveltaa liitonrikkojiin eli julkisesti ja tietoisesti armonliittoa vastaan rikkoviin. Tämä on siis historiallinen reformoitu/presbyteerinen kirkko-opillinen ymmärrys, joka nojaa ajatukseen ulkoisen ja näkymättömän kirkon käsitteellisestä joskaan ei absoluuttisen olemuksellisesta erosta ja jonka näkemyksen suhteen historiallinen (reformoitu/kalvinistinen) baptistinen teologia on ajatellut jonkin verran toisin. Historiallisessa mielessä armonliitto astui voimaan jo heti syntiinlankeemuksen jälkeen niin sanotun protoevankeliumin ilmoittamisen yhteydessä. Aabrahamin kanssa solmittu liitto on armonliiton historiallinen ilmentymä, jossa Aabrahamille luvattiin henkilökohtaisia lupauksia, lupaksia hänen fyysisille jälkeläisilleen sekä myös ja ennen kaikkea yksi nimenomainen jälkeläinen – kuten Paavali painottaa Gal 3 -luvussa – eli Kristus, jossa kaikki kansat tulevat siunatuiksi. Tässä siis jo Uuden liiton Kristus-todellisuudet sisältyvät Aabrahamin liittoon, jonka ulkoisena merkkinä ja sinettinä oli ympärileikkaus. Tämä oli Paavalin mukaan (Rm 4) Kristukseen nojaavan uskonvanhurskauden merkki ja sinetti jo Aabrahamille ja hänen jälkeläisilleen. Uusi liitto on tämän liiton orgaaninen jatkumo armonliiton yhteisöineen ja merkkeineen ja sinetteineen, joskin ulkonaisesti erilaisessa muodossa.     

Mitä ovat vanha ja uusi liitto?

Vanha liitto ei tarkoita Aabrahamin liittoa, vaan mosaistista Siinain leeviläistä liittoa. Uusi liitto on uusi tähän nähden mutta ei toki Aabrahamin liittoon nähden, koska Uusi liitto on orgaanisessa jatkumossa Aabrahamin liiton kanssa. Mosaistinen Vanha liitto oli seremoniaalisessa ja ulkoisessa mielessä Uuden liiton esi- ja varjokuva. Vanhaan liittoon sisältyi sekä tekojen liiton tyyppisiä legalistisia elementtejä että myös Aabrahamin liittoon sisältyviä armonliitollisia elementtejä. Soteriologian kannalta mosaistisenkin liiton aikana pelastuttiin yksin armosta, Kristuksen tähden, esikuvallisessa muodossa. Tämä on sisällöllisesti samaa Uuden liiton kanssa. Mutta esimerkiksi Vanhan liiton teokraattis-kansalliset lupaukset tietyistä maa-alueista olivat riippuvaisia kuuliaisuudesta ja jos ja kun tässä rikottiin, seurasi pakkosiirtolaisuus ym. Jumalan armonliiton kansan ulkoinen organisaatiomuoto ei enää Uuden liiton aikana ole seremoniaalinen kansallinen teokratia. Nyt Jumalan liittoyhteisöt – Kristuksen seurakuntaruumis, Kristus-temppeli – ilmenevät kaikkien kansojen keskuudessa. Armonliiton substanssi on säilynyt samana, mutta ulkoinen organisaatiomuoto on muuttunut.  

Mikä on Israelin ja seurakunnan välinen suhde?
Israelin ja seurakunnan välillä vallitsee orgaaninen jatkumo, ei katkos eikä korvaaminen. On olemassa yksi Jumalan Israel, armonliiton kansa, jonka juuret kumpuavat jo Aabrahamia edeltäneiden patriarkkojen ajasta (vrt. esimerkiksi Hebrealaiskirjeen Melkisedek-argumentaatio ja tämän liittyminen Kristuksen pappeuteen) ja joka on ilmennyt historiassa eri tavoin organisoituna eri aikoina. Aabrahamin jälkeläiset -käsite on sekä hengellinen että etninen: jokainen, joka uskoo Kristukseen, on Aabrahamin jälkeläinen etniseen taustaan katsomatta. Mutta kuten Rm 11 argumentoi, Jumala tulee armossaan täyttämään Kristus-keskeiset VT:n lupauksensa myös etniselle Israelille eli myös suuri joukko Aabrahamin fyysisiä jälkeläisiä ("kaikki Israel") tulee lopulta pelastumaan, Uuden liiton järjestyksen mukaisesti. Tästä näkökulmasta käsin reformoidun liittoteologian piirissä ja etenkin puritaanisen postmillennialistisen liittoteologian piirissä on kansallisella Israelilla eli juutalaisilla nähty olevan erityinen merkitys Jumalan pelastushistorian kannalta ja etenkin evankeliuminjulistuksen kannalta. Hengellisessä mielessä nykyisen Israelin siunaaminen tapahtuu parhaiten Kristus-keskeisen evankeliumin avulla. Mutta koska nykyisessä Lähi-idän tilanteessa niin monet Israeliin vihamielisesti suhtautuvat tahot ovat ilmoittaneet päämääräkseen Israelin valtion ja sen juutalaisen identiteetin tuhoamisen, on liittoteologisestakin näkökulmasta erittäin johdonmukaista puolustaa Israelin valtiollisen olemassaolon oikeutusta ja tukea Israelin pyrkimyksiä puolustaa itseään. Samalla on historiallisesti selvää, että nimenomaan juutalaisilla on kulttuurillisesti perusteltu oikeutus olla olemassa Israelin maassa. Se tosiasia, että 1900-luvulla juutalaisvaltio muodostui uudelleen historiallisille alueilleen, voidaan (postmillennialistisen) liittoteologiankin näkökulmasta nähdä kaitselmuksellisena tapahtumana, jolla saattaa hyvinkin olla yhteytensä Rm 11 -luvun todellisuuksien täyttymiseen.  

Mikä on Mooseksen liiton ja Aabrahamin liiton välinen suhde?
Vrt. edellä; Mooseksen liitto oli historiallinen ja esi-ja varjokuvallinen välivaihe sille, että Uusi liitto ilmoitettiin täyteydessään ja orgaanisessa jatkumossaan Aabrahamin liiton kanssa (johon liittoon Siinain liittokin soteriologisesti liittyi). Yksinkertaistaen voidaan todeta, että Meredith Kline ja hänen seuraajansa kuten Michael Horton ovat näkemyksineen olleet enemmän linjassa historiallisen reformodun ja raamatullisen liittoteologian kanssa kuin John Murray ja hänen seuraajansa kuten Norman Shepard ja Federal Vision -linjaus; Kline ja etenkin Horton ovat painottaneet sitä vankkaa tosiasiaa, että tekojen liitto/armonliitto -distinktio perustuu nimenomaan laki/armo -distinktioon. Federal Vision pyrkii hämärtämään lain ja evankeliumin selkeän eron katsomalla, että luomisen liittokin olisi ollut itse asiassa armonliiton kaltainen. Tämä heijastuu myös Federal Vision -kirkko-oppiin ja soteriologiaankin.    

Miten kristittyjen tulisi suhtautua Mooseksen liiton lakeihin?

Klassinen reformoitu liittoteologia on katsonut, että mosaistiset seremoniaalis-esikuvalliset lait ja silloisen kansallis-teokraattisen Israelin tilanteita varten annetut tapauslait on täytetty Kristuksessa ja hänen työssään ja Uuden liiton ajan alettua armonliiton kansan organisatorinen järjestys ei ole enää kansallis-teokraattinen. Siksi myöskään tapauskohtaiset lait eivät ole sinänsä sitovia. Mutta moraalilaki on toki edelleen voimassa, sekä 10 käskyn muodossa että samasisältöisenä luonnollisena lakina. Luonnollinen lakikin on toki Jumalan luomisessa ihmisen omaantuntoon istuttama laki ja tällaisena teonominen. Mutta jos teonomialla tarkoitetaan ohjelmallista mosaististen tapauslakien säätämistä nykyiseen lainsäädäntöön jumalallisena velvoitteena, on teonomia virheellinen katsomus. Klassinen reformoitu teologia on edustanut – luterilaisen tapaan – niin sanottua kahden regimentin näkemystä (Two Kingdom Theology), jossa Jumalan (ja reformoidun painotuksen mukaan vieläpä Kristuksen) hallintavalta toteutuu sekä hengellisessä regimentissä evankeliumin että maallisessa regimentissä lain mukaisesti. Moraalilaki, 10 käskyä, on se eettinen luonnollinen perustus, jonka ohjaamana tule säätää hyviä ja oikeudenmukaisia lakeja yhteiskuntaan. Kirkon ei tule hallita maallista regimenttiä eikä maallisen hallituksen kirkkoa. Mutta kristittyjen tulee toki vaikuttaa kaikin mahdollisin tavoin maallisenkin regimentin puolella kuten politiikassa ja tätä kautta kristillisen uskon vaikutus tulee esiin. Eli vaikka kirkon ei kirkkona tulekaan hallita maallista regimenttiä eikä pyrkiä säätämään yhteiskuntaan mosaistisia tapauslakeja (vaikka jotkin niistäkin voivat toki olla sovellettavissa vaikka tämä ei ole mikään jure divino teonominen velvoite), tulee kristillisen uskon kylläkin vaikuttaa yhteiskunnassa ja sen toimijoiden päätöksissä. Maallisenkaan regimentin ei siis kuulu olla mitenkään sekulaari regimentti vaikka ei olekaan kirkko-johtoinen teonominen regimentti. On myös hyvä muistaa, että historiallisen reformoidun teologian valtavirta varsinkin anglosaksisissa maissa on ollut kyllä liittoteologisen postmillennialistinen muttei teonomistinen. Nykyiset rekonstruktionistiset ja teonomistiset dominioteologian edustajat ovat myös postmillennialisteja (paitsi karismaattiset niin sanotut Seven Mountain Theology -dominionistit, jotka pääsääntöisesti ovat arminiolaisia ja premillennialisteja ja poikkeavat siten oleellisesti reformoidusta teonomistisesta dominioteologiasta), mutta postmillennialistisuus sinänsä ei edellytä teonomiaa eikä toisaalta ei-teonominenkaan postmillennialismi sulje pois perinteisempää versiota rekonstruktionismista. Mutta oleellista on se, että klassinen liittoteologia edustaa regimenttiopillista luonnollisen lain etiikkaa, kun taas Federal Vision -teonomistit kritisoivat sitä.   

Kiitos haastattelusta!


Tämä haastattelu on vuodelta 2015.

Jos haluaa lisää tietoa dispensationalismista, niin Miska Wilhelmsson on kirjoittanut hyvän puolustuksen näkemyksestä: http://www.nordicpreacher.com/covenant-theology-dispensationalism/.

Voisin itsekin Miskan lailla jossain vaiheessa avata miksi olen nähnyt liittoteologian parempana viitekehyksenä Raamatun kokonaiskuvan ymmärtämiseen kuin dispensationalismi, mutta se jääköön toiseen kertaan.

Muutama huomio tuli mieleen Ahvion erinomaisista ja asiantuntevista vastauksista. Nämä huomiot toivottavasti auttavat näkemään että liittoteologia pitää sisällään erittäin laajan kirjon eri näkemyksiä.
(1) Kaikki liittoteologit eivät allekirjoita niin sanottua lunastusliittoa (covenant of redemption) joka pitää sisällään kolminaisuuden sisällä tapahtuvaa liittoa ennen aikoja alkua. Esimerkiksi Palmer Robertson puhuu mieluummin Jumalan säätämyksestä ja sanoo että Raamatussa ole mitään perustelua tämmöisen kolminaisuuden sisällä tapahtuvan liiton olemassaololle.
(2) Kaikki liittoteologit eivät ole samaa mieltä Aabrahamin ja Mooseksen välisen liiton yhteydestä. Jotkut näkevät Mooseksen liiton rekapitulaationa tekojen liitolle, kun taas toiset näkevät sen saman Aabrahamilaisen armonliiton eri taloudenhoitona.
(3) Esim. Greg Bahnsen ja monet muut liittoteologit eivät puolusta teonomiaa pyyhkimällä valtion ja seurakunnan välistä eroavaisuutta vaan painottamalla molempien instituutioiden alamaisuutta Jumalan sanalle. Hänen mukaansa ne VT:n lait jotka koskettivat esivaltaa (ja joihin kuului erilaisten fyysisten rangaistuksen toimittaminen, silmä silmästä periaatteen mukaisesti) koskettavat yhä tänäkin päivänä esivaltaa. Luther ja Calvin molemmat kannattivat kahden regimentin oppia, mutta silti molemmat myös kannattivat jumalanpilkkaajien rankaisemista kuolemalla. En väitä että he olisivat omaksuneet teonomian omaksi näkemyksekseen, mutta silti heidän näkemyksessään on selkeästi havaittavissa teonomistisia piirteitä, jotka ovat kaukana siitä modernista ajatuksesta jonka mukaan valtio on täysin itsenäinen ja erillinen instituutio ilman minkäänlaista velvollisuutta olla alamainen Jumalan sanalle. 

Comments

Popular posts from this blog

KASTEEN SAKRAMENTTI

Johdatus reformoituun liittoteologiaan - Mikä ihmeen raamattuteologia?